Vuosi on vaihtunut ja on hyvä hetki pohtia viime vuoden lukemisia. Erityisesti olen miettinyt sitä, miten maailman tapahtumat vaikuttavat lukemisen tapoihin ja tulkintoihin. Kun Ukrainan sota alkoi, suomalaisten Nato-kanta muuttui lähes yhdessä yössä. Entä lukutavat? Ei kaikilla tietenkään mitenkään, mutta joitain muutoksen merkkejä voi nähdä. Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist pohti taannoin esseessään, voiko venäläisiä klassikoita lukea, kun Putinin Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa. Toki voi ja venäläistä kirjallisuutta pitää myös tutkia monista näkökulmista muun muassa yhteiskunta- ja historiatietoisesti, esseessä todetaan. Kysymys kumpuaa ympäröivistä asenteista ja kärjistyneistä puhetavoista, jotka ovat sodan kuluessa nousseet pintaan.
Monia historiallisia romaaneja ja tietokirjoja luetaan sodan herättelemänä nykytapahtumien valossa. Tämän olen tunnistanut ainakin omalla kohdallani ja samaa olen havainnut ympärilläni. Myös Helsingin Sanomien julkaisemissa presidenttiehdokkaiden kirjallisuusesseissä on nähtävissä tällaista lukutapaa, mitä heiltä on ehkä haettukin. Tuoreimpana esimerkkinä on Alexander Stubbin essee, joka käsittelee Sofi Oksasen Puhdistusta (WSOY 2017) ja sen synnyttämiä ajatuksia vallasta ja sorrosta. Kjell Westö puolestaan joutui erikseen korostamaan, että oli alkanut kirjoittaa sotavuosiin sijoittuvaa romaaniaan Molly & Henry (Otava 2023) ennen kuin Ukrainan sota alkoi. ”Silti on selvää, että yhteyksiä Ukrainan eloonjäämistaisteluun on, eikä Westökään niitä kokonaan kiellä,” kirjoittaa Suvi Ahola HS:n arviossaan. En toki itsekään voinut olla ajattelematta Ukrainaa kirjaa lukiessani. Erityisesti jäin pohtimaan sotareportterien ristiriitaista ja rajoitettua roolia kaikissa sodissa.
Sotasensuuriin kiinnitin huomiota myös Sally Salmisen muistelmateoksessa Aikani Tanskassa (Otava 2023). Ylipäänsä luin kirjasta kiinnostuneena kaikkea, mikä liittyi sotaan Suomessa ja miehitysaikaan Tanskassa, ja vähemmän kiinnostuneena kulttuuri- ja seuraelämän kuvauksia. Esimerkiksi synnyinkaupunkini Porvoon pommituksista ja Runebergin patsaasta liekkien keskellä olisin voinut lukea enemmänkin. Voisiko olla niin, että nykytilanteella oli vaikutusta? Yhteyksiä nykyisyyteen vetää myös Pirkko Kotirinta Salmisen kirjaa käsittelevässä arviossaan: ”Euroopassa oli sota. Niin on nytkin.”
Siinä voi olla vaaransa, jos vedetään mutkia suoraksi ja rinnastetaan toisiinsa aivan eri aikoja ja olosuhteita. Silti ajattelen, että kirjallisuus – tieto ja kauno – voi herättää pohtimaan tärkeitä kysymyksiä ja lisätä ymmärrystä toisten ihmisten kokemusmaailmaa kohtaan. Lisäksi ainakin minua monet viime aikoina lukemani kirjat ovat aktivoineet niin, että olen ryhtynyt penkomaan lisää tietoa jostakin kiinnostavasta aihepiiristä. Näin kävi esimerkiksi luettuani Antti Järven Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saaneen teoksen Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus 2023). Järvi pyrkii oman sukunsa kautta selvittämään, millaista on, kun rajoja ja ihmisiä siirretään. Sukulaisista muut lähtivät uuden rajan läntiselle puolelle, mutta isoisoisä Antti jäi. Näitä jääneitä oli toki muitakin eivätkä he aavistaneet, miten ehdoton rajasta muodostuisi ja miten vaarallisiksi olot vielä muuttuisivat.
Siirtyvien rajojen maailma
Järven kirjan kadonnut Antti asui perheineen Lahdenpohjan kauppalassa, joka pienestä koostaan huolimatta oli ilmeisen vireä paikkakunta Laatokan alueella. Suomalaisesta Lahdenpohjasta eli Lopotista löytyy kootusti tietoa Helena Kujalan toimittamasta kirjasta Männää Lopottii! (Suur-Jaakkimalaiset r.y. 2017). Yhdessä kirjan luvuista kerrotaan myös minun sukulaisistani: isoisoisälläni Rudolf Julkulla oli kello- ja kultasepänliike ja isoisoäidilläni Elsalla muotiliike. Lahdenpohjasta perhekunta päätyi evakkoon Varkauteen 1940, mutta palasi välirauhan aikana takaisin, kunnes oli taas lähdettävä 1944. Sillä kertaa lähtijöiden joukossa oli jo isänikin, jolla on omia muistikuvia Lahdenpohjasta. Niin vähän aikaa näistä tapahtumista on.
Rudolfin ja Elsan perheelle lähtö Karjalasta ei ollut ensimmäinen evakkomatka. He olivat päätyneet Lahdenpohjaan vuonna 1921 Pietarista, jossa asui viime vuosisadan alussa jopa 25 000 suomalaista. Elämä suomalaisille kävi kuitenkin vallankumouksen jälkeen vaikeaksi, ja kun Neuvostoliitto raotti rajaa, Pietarista lähti noin 20 000 suomalaista. Tämäkin historianlanka alkoi kiinnostaa, joten lainasin kirjastosta Max Engmanin teoksen Pietarinsuomalaiset (WSOY 2004). En ole Engmanin kirjaa kokonaan lukenut, mutta sen alussa kuvataan, kuinka vuosina 1830–1890 suomalaiset hakeutuivat töihin ja asumaan suuren Venäjän valtakunnan eri osiin, esimerkiksi Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian palvelukseen Alaskaan – siis kuten Iida Turpeisen Elolliset-romaanista (S&S 2023) tuttu kuvernööri Hampus Furuhjelm. Eniten suomalaisia oli vallankumouksen aikoihin kuitenkin nimenomaan Pietarissa, joka oli silloin Helsingin jälkeen toiseksi suurin ”suomalaiskaupunki”.
Paluu nykyisyyteen ja tulevaisuuteen
Nyt kun olen rypenyt menneisyydessä, kuten Jussi Pullinen kirjoitti suomalaisten kulttuurisesta mausta, mainitsen vielä yhden viime vuonna lukemani kirjan, joka tulee jo lähelle nykyaikaa. Outi Salovaaran Matkalla kadonneessa maailmassa (Atena 2023) sisältää matkareportaaseja vuosilta 2014–2019 ja avaa näkymiä sellaisiin Venäjän naapurimaihin kuin Turkmenistan, Kazakstan ja Georgian Abhasia. Salovaara matkustaa myös Laatokan Karjalaan, josta on tullut Venäjän eliitin suosima kesänviettopaikka ja jonne johtaa uusi hieno tie suoraan Pietarista. Lahdenpohjalla ei sen sijaan mene kovin hyvin: siitä on Salovaaran mukaan tullut kuihtuva yhden tuotantolaitoksen varassa elävä monokaupunki. Kirja päättyy surulliseen huokaukseen jo kauan sitten kahtia jaetusta Karjalasta, jonka kohtalona oli vieläpä tulla ”Putinin Venäjän ja Nato-Suomen välille nousseen uuden ajan rautaesiripun jakamaksi.” Näin tosiaan kävi.
Elettäisiinpä vielä joskus sellaisessa maailmassa, jossa rajat olisivat vain muodollisuus, maat vain maita ja ihmiset vain ihmisiä toisilleen. Ehkä seuraavaksi voisin lukea jonkin positiivisen tulevaisuusvision, jos sellaisen käsiini löytäisin.