Aikuisena opiskeleminen on kivalla tavalla erilaista kuin nuorena. Kun osallistuin Hämeen kesäyliopiston järjestämään sanataideohjaajan koulutukseen (2023–2024), koin että kaikki uudet opit, käydyt keskustelut ja pohditut näkökulmat kiinnittyivät tukevasti johonkin aiemmin opittuun ja koettuun. Samalla oma ajattelu ja tekstikulttuurin ymmärrys avartuivat vaivihkaa. Siitä kuuluu kiitos kurssin vetäjälle Niina Merolle ja asiantunteville vierailijoille, Päivi Haanpäälle, Sari Kortesojalle, Mari Anttoselle ja Silvia Hosseinille, sekä kaikille kurssilaisille. Viimeisenä Hämeenlinna-viikonloppuna saimme tutustua ihanaan taidetila Omataan, jonka toiminnasta vastaa Rina Dhakal. Kohottavana kurssin päätöksenä pääsin kurssikaverin kyydissä Aulangon puistometsään ja Aulangonvuorelle ihailemaan näkötornista avautuvaa kansallismaisemaa, joka näkyy kuvassa keväänraikkaassa asussaan.
Iloa sanoista
Nuorempana ajattelin, että kirjoittamisen tavoitteena pitää aina olla julkaisukynnyksen ylittäminen, ja koska en pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä tai kekseliäänä kirjoittajana, en sitten kirjoittanut mitään – en edes päiväkirjaa – vaikka olen aina tunnistanut olevani kirjoittamalla ajatteleva ihminen. Tällainen tiukka rajanveto oli tietenkin monellakin tavalla vinoutunutta. Ensinnäkin: kukapa olisi seppä syntyessään eli kirjoittajana kehittyy vain kirjoittamalla. Toiseksi: kirjoittaminen voi olla arvokasta monista eri syistä. On oikeastaan hassua, miksi ajatus kirjoittamisen harrastamisesta oli niin vieras, vaikka en ajatellut, että pianonsoiton, tanssin, uinnin tai valokuvauksen harrastamisen pitäisi johtaa ammattimaiseen taituruuteen. Miksei voisi harrastaa kirjoittamista yhtä matalalla kynnyksellä? Harrastuksen myötä voi kehittyä ja pitää yllä hyvää kirjoitusvirettä, mutta kirjoittaa voi myös ihan vain kirjoittamisen ilosta. Näin sanottuna asia kuulostaa päivänselvältä, mutta minun piti se erikseen oivaltaa. Sanataideohjaajakoulutukseen hakeutuminen oli osa tätä oivallusprosessia. Olin alkanut jo ennen kurssia kirjoittaa enemmän ja myös suunnitella matalan kynnyksen kursseja, joissa tavoiteltaisiin tekstirentoutta ja sanailoa.
Sanojen voimaa
Kirjoittaa voi toki myös esimerkiksi muistaakseen, jättääkseen tietoa jälkeläisilleen, kootakseen tietoa yhteen, selvittääkseen sotkuisia ajatuksia, käsitelläkseen menneitä kokemuksia ja syvimpiä tuntoja tai vaikka päästäkseen itsestään hetkeksi eroon. Syitä on monia ja eri tavoin suuntautuneet sanataideohjaajat voivat tukea näissä erilaisissa tavoitteissa. Sanataidetta voi yhdistää monenlaiseen ohjattuun toimintaan niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin parissa. Esimerkiksi kielenoppijoille sanataidetoiminta voisi tarjota mahdollisuuksia leikitellä uudella kielellä ilman virheiden pelkoa.
Sanataidetoimintaan liittyy usein myös lukemista, jossa kirjallisuutta ei välttämättä lueta teoreettiset tai arvioivat lasit päässä, vaan vaikkapa kirjoittamisen sytykkeeksi ja malliksi. Kirjoittamisen tutkijan ja kirjailijan Johanna Pentikäisen kirjassa Sanojesi voima. Taitoa ja tarkoitusta kirjoittamiseen (Art House 2024) puhutaan mentoriteksteistä, jotka voivat innoittaa ja toimia esimerkkinä kirjoittajalle aivan konkreettisesti tai yleisemmin kirjoittamiseen virittäytymisen välineenä. Kyse ei ole kopioimisesta, vaan syvästä lukemisesta ja myös tekstien yhteisöön liittymisestä. Pentikäinen kirjoittaa:
Kirjoittaja voi valita lukemista omien mieltymysten mukaan, seurata intuitiota ja keräillä tekstiesimerkkejä itseään miellyttävistä ja ajatuksia herättävistä aiheista ja kirjoittamisen tavoista. Hän voi tehdä muistiinpanoja ja poimia huomioita, vaikka ei vielä tietäisikään, onko niillä käyttöä myöhemmin. Tavoitteena on, että hän löytää vähitellen omanoloistensa tekstien joukon ja kirjoittaa tuon tekstiyhteisön jäsenenä. (s. 104–105)
Omannäköisyyden ei tarvitse merkitä yksipuolisuutta; laaja-alainen lukeminen on tärkeää ”välinehuoltoa”, kuten Pentikäinen ilmaisee. Kun lukemiseen yhdistää muistiinpanojen tekemisen, voi päästä liikkeelle omassa kirjoittamisessa. Sama pätee myös esimerkiksi tutkimustekstin kirjoittamiseen. Minulle kertyi vino pino täyteen kirjoitettuja muistikirjoja väitöstutkimusta tehdessä ja omaa näkökulmaa hahmottaessa.
Muistiinpanojen tekemisen tärkeydestä
Luin Pentikäisen kirjan kanssa samoihin aikoihin WSOY:n kustantajan Anna-Riikka Carlsonin kirjoittaman teoksen Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä (WSOY 2024). Siinäkin kuvataan sanojen voimaa. Eeva Kilvelle kirjoittaminen on selvästi ollut pakko ja palo, kun taas Anna-Riikka Carlsonille tämän kirjan kirjoittaminen tulee ikään kuin luo: kustantajan ja kirjailijan ystävystymisestä syntyy moniääninen teos, jossa käydään dialogia paitsi päähenkilöiden kesken, myös monien tekstien kanssa. Esiin tulee myös se, kuinka tärkeitä Kilven kirjoittamat sanat ovat olleet monelle lukijapolvelle. Kirja on oodi ystävyydelle ja kirjallisuudelle ja lempeydessään kuin vastalääkettä kaikenlaiseen kyynisyyteen ja toksisuuteen. Näillä omistussanoilla kirja alkaa:
Kirjoitin tämän sinulle, Eeva.
Joskus käy niin, että kun ihmiset kohtaavat, he jäävät toisiinsa heti eivätkä katoa toisiltaan koskaan.
Sinä jäit minuun näin. Minä aloin kirjoittaa kohtaamisistamme muistiinpanoja, ensin irrallisille lapuille ja sitten muistikirjoihin. Sinä ehdotit, että kokoaisin ne kirjaksi.
Voi siis sanoa, että kirjan muoto lähti kehkeytymään muistilapuista. En malta olla siteeraamatta vielä Kilven vuonna 1967 muistikirjaansa listaamia rauhoittavia asioita. Niissäkin muistiinpanojen tekeminen mainitaan heti kolmantena kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen.
kirjoittaminen
lukeminen
muistiinpanojen tekeminen
yksinäisyys, omassa rauhassa oleminen (minun on ensin saatava yksin ja itsekseni mieleni kuntoon, vasta sitten uskallan antautua ihmiskontakteihin)
elokuva (voi joskus olla vapauttava)
pitkä kävely yksin tai poikien kanssa
käynti kirjastossa
(s. 399)
Tämän erinomaisen listan myötä toivotan kaikille lempeää ja omanoloista kesää!